Oli perjantai-ilta, käänsin kanavan neloselle. Sieltä tuli The Voice of Finland, se uus lauluohjelma. Laulajan puhdas ääni täytti pienen yksiöni ja tunnistin laulun välittömästi. Hapuilin nopeasti kaukosäätimen käteeni ja sammutin television sydän jyskyttäen. Muistot lähtivät tulvimaan mieleeni enkä kyennyt pysäyttämään niitä. Viime kesä. Lämpimät yöt. Pyyhin valtoimenaan tulvivat kyyneleeni likaiseen vilttiin. Miksi olin edes avannut television? Pikkuhiljaa itkuni tyyntyi nikotteluksi. Nousin nopeasti sohvalta ja kävelin vilttiä päälleni vetäen tietokoneelle. Jospa sieltä löytäisi jotain piristävää. Tai no, piristävää, eihän masentunut ihminen löydä iloa mistään.
Kello näytti kahta yöllä, olin istunut jo hyvän hetken koneella. Maha murisi hiljaa nälän merkiksi ja siirryin jääkaapille. Pari olutta, juustoa, voi ja päärynä. Ei kiitos. Käännyin katsomaan pientä kämppääni. Se oli niin likainen että ällötti. Mutta en jaksanut siivota. En jaksanut syödä, nukkua, peseytyä, en mitään. Katselin ulos ikkunasta, Kokemäenjoen vesi väreili hiljaa maaliskuisessa yössä.
"Erin, äiti täällä. Mitä kuuluu?" Äidin ääni kuului rahisevana kaiuttimesta. "Eipä kummempia." Potkin oluttölkkiä ympäri asuntoani. "Koska oot täällä Hämeenlinnassa tulossa käymään? Me kaivattais sua kovasti. Ollaan nyt muutettu tähän Kehrääjäkujalle. " Kokosin itseni vastatakseni jotain järkevää. "En tiedä. Kuule, tarvii nyt mennä kun toi terapia alkaa ihan just. Moikka."
Enhän mä oikeesti sinne terapiaan ollut menossa. Kunhan vaan yritin pitä äitini tyytyväisenä. Käänsin katseeni seinälle. Se oli lämpimän oranssi, äiti oli maalannut sen, maalari kun ammatiltaan oli.
Katselin itseäni peilistä. 23-v nainen, lyhyt, punainen tukka. Siniset silmät, normaali vartalo, normaalia kaikki. Eli tylsää. En todellakaan tykännyt ulkonäöstäni, mutta minkäs teet. Sillä mennään mikä ollaan saatu. Puhelin rupesi soimaan uudestaan. Terapeutti yritti soittaa kun en taaskaan ollut saapunut terapiaan. Eipä vaan jaksanut istua siellä sen ämmän silmätikkuna.
Mutta mulla oli suunnitelma.
Diagnoosi: Vaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö ja psykoosi.
Lääkkeet: Cipralex 25 mg, Sepram 50 mg. Tarvittaessa Diapam 30 mg ja Valium 20 mg.
Mä avasin ikkunan. Mä hyppäsin. Tunsin kuinka tuuli tuiversi hiuksissani, se tuntui mukavalta. Mä lensin. Pitkään ja hartaasti. Mä olin yhtä maailman kanssa. Sitten.. tyhjyys. Mä oon niin kuollut.
Dad, I´m coming home.
Todella hyvin olin saanut päähenkilön tunteet mukaan. Pidin tarinan syvyydestä. Loppuratkaisusta huolimatta oli mukava lukea, miten päähekilöllä oli välittäviä ihmisiä ympärillä, miten häntä ei oltu jätetty yksin ongelmien kanssa.
VastaaPoistaTunnelma oli onnistunut lääke-yksityiskohtaa myöten. Viimeisen kappaleen "Mä oon niin luollut" -lause rikkoo jotenkin omasta mielestäni aikaisempien lauseiden tunnelman. Kuitenkin teksti on onnistunut ja noudattanut tehvänantoa loistavasti.
VastaaPoistaIip, aika synkeä tarina...tykkäsin tuosta lopun "Dad, I'm coming home" - lauseesta, joka antoi masennukselle syvemmän syyn jota vähän kaipasin ennen kuin sain luettua loppuun asti.
VastaaPoistaJänniä yksityiskohtia tässä.
VastaaPoistaTarina toimii hienosti.
VastaaPoistaTekstin rakenne on myös hyvin rakennettu: dialogia, lääkemääräys, päähenkilön ajatuksia.
Kuvaat taitavasti masentuneet olotilaa ja ympäristöä.
Sopivasti jää myös auki, miksi päähenkilö on masentunut ja tappaa itsensä: lukija voi tulkita sen niin, että hän on masentunut isän kuolemasta tai niin, että päähenkilö on masentunut jostain muusta ja isä on kuollut aikaisemmin. Kaikkea ei tarvitsekaan kertoa tekstissä.
Hienoa!
Ja annetut sanat tässäkin tekstissä upotettu hyvin kertomukseen.
Osaat kyllä ton dramaattisten asioitteen kuvaamisen.
VastaaPoistaNauroin, sori :D. Noi annetut sanat kyllä hyppii silmille,
saattaa tosin johtua siitä, että ne on itse päässyt näkemään.