Sekavaa pohdintaa

Hmm. Pitäisköhän mun tehdä se vai ei?
En oikein osannut päättää. Päässä pyöri ajatukset kuin karusellissa.
Katsoin itseäni tietokoneen heijastavalta ruudulta ja siniharmaat silmät
tuijottivat vaativasti takaisin. Mä menettäisin siinä loistavan mahdollisuuden
jos en hakisi. Mutta toisaalta, ottaen huomioon mun ongelmat, kykenisinkö
mä siihen? Mitä jos ne kohtaukset tulisivat siellä?
Nousin tuolista ja vaelsin päämärättömästi eteenpäin. Yritin tsempata
itseäni ja luoda positiivisia mielikuvia kuten se terapeutti oli mua opettanut.
Mitä jos.. ähh, miksi tällänen päätöksenteko oli niin vaikeaa? Mutta jos mä olisinkin
jo kesään mennessä kunnossa ja kaikki sujuis taas hyvin. Kun lähiaikoina on kuiteskin
ollut paljon parempia päiviä, mutta oliko ne väliaikasia vai olinko oikeasti paranemassa?


Tää elämä oli yhtä jossittelua. Mitä jos, mitä jos. Entä jos vaan oppisin sanomaan sille
sairaudelle että painuu vittuun mun elämästä ja jatkaisin normaalia elämää. Mut ei.
Kun sekin on tarpeeks vaikeaa että joutuu astumaan ovesta ulos ja lähteä tuntemattomaan
kun sydän hakkaa, kädet hikoo ja ahdistaa. Mä vihasin tätä. Ihan kun jokaisella sydämenlyönnillä kuuluisi pieni huuto: PANIIKKI, PANIIKKI, PANIIKKI. 




Istuin takaisin tietokoneen ääreen ja avasin nettisivut ja luin ilmoituksen uudestaan. Mulla oli
maaliskuun loppuun aikaa miettiä mitä mä tekisin. Antaisinko mä tän sairauden nujertaa itseni ja myöntää tappioni vai taistelisinko mä vastaan niillä vähillä voimilla mitä löytyy ja kävelisin ulos kehästä voittajana?

Ahdistaa

Oli perjantai-ilta, käänsin kanavan neloselle. Sieltä tuli The Voice of Finland, se uus lauluohjelma. Laulajan puhdas ääni täytti pienen yksiöni ja tunnistin laulun välittömästi. Hapuilin nopeasti kaukosäätimen käteeni ja sammutin television sydän jyskyttäen. Muistot lähtivät tulvimaan mieleeni enkä kyennyt pysäyttämään niitä. Viime kesä. Lämpimät yöt. Pyyhin valtoimenaan tulvivat kyyneleeni likaiseen vilttiin. Miksi olin edes avannut television? Pikkuhiljaa itkuni tyyntyi nikotteluksi. Nousin nopeasti sohvalta ja kävelin vilttiä päälleni vetäen tietokoneelle. Jospa sieltä löytäisi jotain piristävää. Tai no, piristävää, eihän masentunut ihminen löydä iloa mistään. 

Kello näytti kahta yöllä, olin istunut jo hyvän hetken koneella. Maha murisi hiljaa nälän merkiksi ja siirryin jääkaapille. Pari olutta, juustoa, voi ja päärynä. Ei kiitos. Käännyin katsomaan pientä kämppääni. Se oli niin likainen että ällötti. Mutta en jaksanut siivota. En jaksanut syödä, nukkua, peseytyä, en mitään. Katselin ulos ikkunasta, Kokemäenjoen vesi väreili hiljaa maaliskuisessa yössä.

"Erin, äiti täällä. Mitä kuuluu?" Äidin ääni kuului rahisevana kaiuttimesta. "Eipä kummempia." Potkin oluttölkkiä ympäri asuntoani. "Koska oot täällä Hämeenlinnassa tulossa käymään? Me kaivattais sua kovasti. Ollaan nyt muutettu tähän Kehrääjäkujalle. " Kokosin itseni vastatakseni jotain järkevää. "En tiedä. Kuule, tarvii nyt mennä kun toi terapia alkaa ihan just. Moikka." 
Enhän mä oikeesti sinne terapiaan ollut menossa. Kunhan vaan yritin pitä äitini tyytyväisenä. Käänsin katseeni seinälle. Se oli lämpimän oranssi, äiti oli maalannut sen, maalari kun ammatiltaan oli. 


Katselin itseäni peilistä. 23-v nainen, lyhyt, punainen tukka. Siniset silmät, normaali vartalo, normaalia kaikki. Eli tylsää. En todellakaan tykännyt ulkonäöstäni, mutta minkäs teet. Sillä mennään mikä ollaan saatu. Puhelin rupesi soimaan uudestaan. Terapeutti yritti soittaa kun en taaskaan ollut saapunut terapiaan. Eipä vaan jaksanut istua siellä sen ämmän silmätikkuna. 
Mutta mulla oli suunnitelma. 


Diagnoosi: Vaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö ja psykoosi. 
Lääkkeet: Cipralex 25 mg, Sepram 50 mg. Tarvittaessa Diapam 30 mg ja Valium 20 mg. 


Mä avasin ikkunan. Mä hyppäsin. Tunsin kuinka tuuli tuiversi hiuksissani, se tuntui mukavalta. Mä lensin. Pitkään ja hartaasti. Mä olin yhtä maailman kanssa. Sitten.. tyhjyys. Mä oon niin kuollut. 

Dad, I´m coming home.