Katselin ulos ikkunasta, mutta auto oli vielä paikallaan, eli he eivät
olleet vielä lähteneet. En halunnut mennä vielä nukkumaan, sillä pelkäsin
tulevaa yötä. Tai oikeastaan en pelännyt, vaan olin hieman huolestunut.
Lunta satoi myrskyten ja he olisivat lähdössä yötä myöten ajamaan Helsinkiin.
Muistelin muutaman päivän takaista tapahtumaa jolloin poikani kertoi uutisen minulle.
-Me lähdetään hakemaan sunnuntaina koiraa!
- Siis mitä? Mistä? Koska? Miksi!? Olin hieman järkyttynyt ja ajatukset olivat ristiriitaisia.
Hetken kuuneltuani poikani selityksiä ainut ajatus oli että idea oli huono.
- Onko tämä nyt yhtään hyvä idea? Kai ymmärrätte, että koiraa tarvitsee hoitaa päivittäin, se tarvitsee viedä ulos sateella, myrskyssä ja kauheassa pakkasessa. Se on kyllä aika iso vastuu.. Ja Tallinnasta asti! Entä jos koiralla ei ole kaikki hyvin? Huomasin poikani ilmeestä että häntä hieman ärsytti. Tiedän että poikani ja hänen avovaimonsa ovat vastuutuntoisia ihmisiä mutta koira on kuitenkin aika iso asia. Entä jos he eivät jaksa hoitaa sitä? Mitä jos se pahimmassa tapauksessa sysätään minun harteilleni kun uutuudenviehtäys loppuu? Entäs asunto sitten, keittiökin on juuri remontoitu..
Menin nukkumaan vilkaistuani vielä kerran ikkunasta että auto ei ollut vieläkään liikkunut. Toivottavasti he nyt ajavat varovasti ja pääsevät turvallisesti takaisin kotiin.
Seuraavana iltana odottelin sekavin tuntein heitä kotiin. Kuulin kuinka auto ajoi pihaan ja ovet lyötiin kiinni. Minä ja tyttäreni lähdimme samantien viereiseen asuntoon ja heti astuttuani sisään näin sen: maailman suloisin pieni koiranpentu miniäni sylissä. Kaikki epäilevät ajatukseni hälvenivät saman tien kuin loin katseen niihin pieniin nappisilmiin.
Muutamia viikkoja myöhemmin:
Nykyään kurkistelen joka päivä verhojen välistä ja odotan että koska he tuovat koiran ulos jotta pääsen halailemaan sitä.
