Tehtävä 8

 Minkäköhän värinen tukka sille mahtaa olla? Aava ajatteli. Aava muisti että viimeksi hiukset olivat olleet kirkuvan punaiset ja pitkät. Kiharat olivat leijuneet hänen ympärillään kuin enkelillä. Aava näki jo mielessään että tällä kertaa hänellä olisi aivan erilainen tukka, kun hän juoksisi nauraen ja ottaisi Aavan syliin ja kertoisi kuinka on ikävöinyt tätä.

Aava oli jo kaksi viikkoa odottanut että äiti tulisi. Toinen äiti ja isä, joiden luona hän asui, olivat kertoneet että äiti tulisi käymään. Sen jälkeen Aava ei osannut tehdä muuta kuin kurkkia ikkunasta, josko äiti tulisi aikasemmin. Nukkumaan mennessään hän uneksi silmät kiinni tulevasta kohtaamisesta. Viime tapaamisesta oli paljon aikaa, mutta nyt hän näkisi äidin jälleen. Hän oli lähes joka yö nähnyt unta äidistä. Edellisenä yönä uni oli ollut paha. Unessa äiti tuli mutta Aava ei kyennyt halaamaan häntä. Lisäksi äiti näytti hyvin oudolta. Hän oli herännyt huutaen.

-Aava, oletko jo pukeutunut? Äiti huusi alakerrasta. Aava huusi myöntävän vastauksen, kaappasi nallen kainaloonsa ja hyppi portaat alas.
- Oletpas sinä nätti, isä hymyili.  Aava hymyili takaisin etuhampaatonta hymyään. Häntä jännitti niin ettei hän saanut sanaa suustaan.

Syötyään Aava lähti ulos odottamaan. Äiti alkoi leipomaan tapaamista varten, joten Aavan oli lähdettävä pois tieltä. Hän käveli hitaasti paljain varpain puiset ulkorappuset ja tunsi nurmikon varpaidensa alla. Nurmikko tuntui kostealta ja pehmeältä. Aava istui pihakeinuun ja kuiskutteli hiljaa salaisuuksia nallensa korvaan.

Aavan äiti katseli tytärtään ikkunasta ja hymyili itsekseen. Hän mietti viiden vuoden takaisia tapahtumia, jolloin hän oli nähnyt Aavan ensi kerran. Aava oli ollut vain kaksi päivää vanha, näyttänyt pieneltä rusinalta kapalossaan. Aavan äiti, Saana, oli jo aikoja sitten päättänyt, että antaisi Aavan pois. Toinen pariskunta oli peruuttanut adoption viime tingassa henkilökohtaisista syistä, ja hänelle ja Mikolle oli soitettu että heillä oli pieni tyttö. Minttu ei ollut ikinä tuntenut oloaan niin iloiseksi, kun hän oli saanut Aavan ensi kertaa syliin. Hän oli nuuhkinut tytön päätä kyyneleet silmissä. Seuraavana päivänä he olivat saaneet Aavan kotiin.

Minttu oli hyvin huolissaan. Saana ei ollut käynyt katsomassa Aavaa tytön ensimmäisinä elinvuosina lainkaan, mutta muutaman viime vuoden aikana hän oli käynyt yhä useammin. Saana näytti joka tapaamisella paremmalta, ja sosiaalityöntekijä oli kertonut, että Saana oli ollut jo yli vuoden kuivilla. Minttua huoletti, että Saana tahtoisi tytön takaisin.

Aava istui nurmikolla ja nosti päänsä kun hän kuuli auton ajavan pihaan. Isä ajoi autoa, ja äiti oli kyydissä. Aava nousi ylös ja lähti juoksemaan autoa vastaan. Kyydistä astui nainen, jolla oli kullanvaalea tukka. Nainen oli hoikka ja kaunis, hymy valaisi hänen kasvonsa. Aava heittäytyi äidin syliin ja halasi häntä kovempaa kuin koskaan ennen.

- Aava kulta, anna Saanan hieman hengähtää, isä torui.
- Äläs nyt, tyttö on niin innoissaan näkemisestäni, Saana hymyili.
- Minäpä kannan sinun tavarasi sisään niin te kaksi pääsettte juttelemaan rauhassa, isä hymyili ja nosti Saanan laukun takakontista. Hän lähti laahustamaan taloa kohti jättäen Aavan ja Saanan halaamaan taakseen.

Saanan halatessa tyttöä hän mietti kuinka olikaan ikävöinyt tätä. Aavan kasvoja katsoessaan hän mietti, kuinka oli koskaan voinut antaa näin suloisen lapsen pois. Hänellä oli ollut tuolloin vaikeaa, ja adoptio oli silloin ainut vaihtoehto. Nyt kaikki oli toisin, sillä hän oli elämänsä kunnossa.

-Aava, mitä sanoisit, jos tulisit vähäksi aikaa äidin luokse asumaan?
- Jooo! Voinko sitten nukkua sun vieressä?
- Totta kai, kulta. Saana hymyili itsekseen ja otti Aavaa kädestä kiinni. He lähtivät kävelemään kohti taloa Saanan pohtiessa, kuinka hän hoitaisi asian.

Tehtävä 7

- Lähtiskö tää nätti tyttö vähän humppaamaan näin juhannuksen kunniaks?
- No jaa, en tie viittiks tollasen maitopojan kans lähtee.
- Maitopojan? Emmää kuule ihan mikkään turha poika oo vaikken citystä olekkaan. No jos tanssit ei kelpaa ni määhän voisin vaikka saattaa sut myöhemmin kotio, voitais laskee montako kokkoo nähdään matkan varrella. 
- Taitaa sulla olla mielessä joku muu kuin kokkojen laskeminen. Ja lupasin mennä Lissun kanssa yhtä matkaa että sori vaan.
- Nooo, sano sitten tälle Lissulle terveisiä ja nähryillään taas myöhemmin, emmää näin helpolla luovuta.  

Tehtävä 6: Oma kokemus

Katselin ulos ikkunasta, mutta auto oli vielä paikallaan, eli he eivät

olleet vielä lähteneet. En halunnut mennä vielä nukkumaan, sillä pelkäsin

tulevaa yötä. Tai oikeastaan en pelännyt, vaan olin hieman huolestunut.

Lunta satoi myrskyten ja he olisivat lähdössä yötä myöten ajamaan Helsinkiin. 

Muistelin muutaman päivän takaista tapahtumaa jolloin poikani kertoi uutisen minulle.

-Me lähdetään hakemaan sunnuntaina koiraa!

- Siis mitä? Mistä? Koska? Miksi!? Olin hieman järkyttynyt ja ajatukset olivat ristiriitaisia.

Hetken kuuneltuani poikani selityksiä ainut ajatus oli että idea oli huono.

- Onko tämä nyt yhtään hyvä idea? Kai ymmärrätte, että koiraa tarvitsee hoitaa päivittäin, se tarvitsee viedä ulos sateella, myrskyssä ja kauheassa pakkasessa. Se on kyllä aika iso vastuu.. Ja Tallinnasta asti! Entä jos koiralla ei ole kaikki hyvin? Huomasin poikani ilmeestä että häntä hieman ärsytti. Tiedän että poikani ja hänen avovaimonsa ovat vastuutuntoisia ihmisiä mutta koira on kuitenkin aika iso asia. Entä jos he eivät jaksa hoitaa sitä? Mitä jos se pahimmassa tapauksessa sysätään minun harteilleni kun uutuudenviehtäys loppuu?  Entäs asunto sitten, keittiökin on juuri remontoitu.. 

Menin nukkumaan vilkaistuani vielä kerran ikkunasta että auto ei ollut vieläkään liikkunut. Toivottavasti he nyt ajavat varovasti ja pääsevät turvallisesti takaisin kotiin. 

Seuraavana iltana odottelin sekavin tuntein heitä kotiin. Kuulin kuinka auto ajoi pihaan ja ovet lyötiin kiinni. Minä ja tyttäreni lähdimme samantien viereiseen asuntoon ja heti astuttuani sisään näin sen: maailman suloisin pieni koiranpentu miniäni sylissä. Kaikki epäilevät ajatukseni hälvenivät saman tien kuin loin katseen niihin pieniin nappisilmiin.

Muutamia viikkoja myöhemmin:

Nykyään kurkistelen joka päivä verhojen välistä ja odotan että koska he tuovat koiran ulos jotta pääsen halailemaan sitä. 

Tehtävä 5

1. "Kyllä vain, minä näin koko tapahtuman. Mies ajoi suoraan tyttöparkaa kylkeen. Mies oli aivan varmasti alkoholin vaikutuksen alaisena, aivan pöyristyttävää käytöstä. Tämä on aivan järkyttävä ja toivon että poliisi ottaa asiakseen pysäyttää tällaiset rattijuopot."


2. "Voi kamalaa, kyllä minä näin mitä tapahtui. En vain oikein ymmärrä mikä tuo pieni auto on. Kuulkaa, ei minun nuoruudessani tuollaisia härveleitä ollut, kyllä me kuljettiin apostolin kyydillä tai joskus kirkkoon hevosella. "


3. "Siis joo, kyllä mää näin mitä niinku tapahtu. Toi äijä ajo suoraan sen tytön mopoauton kylkee. Olin itte tossa viereisell kadulla tulos just reeneistä. Yhtäkkii vaa kolahti, ei se äijä edes jarruttanu mun miälest. Kai se joku random juoppo oli, emmäätiä."

Paniikki

Sydän hakkaa.
Se hyppää kurkusta ulos
paniikki, paniikki


Kädet hikoilee,
pisarat juoksevat pitkin selkää
katse harhailee




Pää sekoaa
ja ajatukset lentää 
liian korkealla
paniikki, paniikki


Ulkoisesti olen sama kuin ennenkin
mutta sisäisesti
mieli hajoaa pirstaleiksi


Tekee mieli paeta. 

Sekavaa pohdintaa

Hmm. Pitäisköhän mun tehdä se vai ei?
En oikein osannut päättää. Päässä pyöri ajatukset kuin karusellissa.
Katsoin itseäni tietokoneen heijastavalta ruudulta ja siniharmaat silmät
tuijottivat vaativasti takaisin. Mä menettäisin siinä loistavan mahdollisuuden
jos en hakisi. Mutta toisaalta, ottaen huomioon mun ongelmat, kykenisinkö
mä siihen? Mitä jos ne kohtaukset tulisivat siellä?
Nousin tuolista ja vaelsin päämärättömästi eteenpäin. Yritin tsempata
itseäni ja luoda positiivisia mielikuvia kuten se terapeutti oli mua opettanut.
Mitä jos.. ähh, miksi tällänen päätöksenteko oli niin vaikeaa? Mutta jos mä olisinkin
jo kesään mennessä kunnossa ja kaikki sujuis taas hyvin. Kun lähiaikoina on kuiteskin
ollut paljon parempia päiviä, mutta oliko ne väliaikasia vai olinko oikeasti paranemassa?


Tää elämä oli yhtä jossittelua. Mitä jos, mitä jos. Entä jos vaan oppisin sanomaan sille
sairaudelle että painuu vittuun mun elämästä ja jatkaisin normaalia elämää. Mut ei.
Kun sekin on tarpeeks vaikeaa että joutuu astumaan ovesta ulos ja lähteä tuntemattomaan
kun sydän hakkaa, kädet hikoo ja ahdistaa. Mä vihasin tätä. Ihan kun jokaisella sydämenlyönnillä kuuluisi pieni huuto: PANIIKKI, PANIIKKI, PANIIKKI. 




Istuin takaisin tietokoneen ääreen ja avasin nettisivut ja luin ilmoituksen uudestaan. Mulla oli
maaliskuun loppuun aikaa miettiä mitä mä tekisin. Antaisinko mä tän sairauden nujertaa itseni ja myöntää tappioni vai taistelisinko mä vastaan niillä vähillä voimilla mitä löytyy ja kävelisin ulos kehästä voittajana?

Ahdistaa

Oli perjantai-ilta, käänsin kanavan neloselle. Sieltä tuli The Voice of Finland, se uus lauluohjelma. Laulajan puhdas ääni täytti pienen yksiöni ja tunnistin laulun välittömästi. Hapuilin nopeasti kaukosäätimen käteeni ja sammutin television sydän jyskyttäen. Muistot lähtivät tulvimaan mieleeni enkä kyennyt pysäyttämään niitä. Viime kesä. Lämpimät yöt. Pyyhin valtoimenaan tulvivat kyyneleeni likaiseen vilttiin. Miksi olin edes avannut television? Pikkuhiljaa itkuni tyyntyi nikotteluksi. Nousin nopeasti sohvalta ja kävelin vilttiä päälleni vetäen tietokoneelle. Jospa sieltä löytäisi jotain piristävää. Tai no, piristävää, eihän masentunut ihminen löydä iloa mistään. 

Kello näytti kahta yöllä, olin istunut jo hyvän hetken koneella. Maha murisi hiljaa nälän merkiksi ja siirryin jääkaapille. Pari olutta, juustoa, voi ja päärynä. Ei kiitos. Käännyin katsomaan pientä kämppääni. Se oli niin likainen että ällötti. Mutta en jaksanut siivota. En jaksanut syödä, nukkua, peseytyä, en mitään. Katselin ulos ikkunasta, Kokemäenjoen vesi väreili hiljaa maaliskuisessa yössä.

"Erin, äiti täällä. Mitä kuuluu?" Äidin ääni kuului rahisevana kaiuttimesta. "Eipä kummempia." Potkin oluttölkkiä ympäri asuntoani. "Koska oot täällä Hämeenlinnassa tulossa käymään? Me kaivattais sua kovasti. Ollaan nyt muutettu tähän Kehrääjäkujalle. " Kokosin itseni vastatakseni jotain järkevää. "En tiedä. Kuule, tarvii nyt mennä kun toi terapia alkaa ihan just. Moikka." 
Enhän mä oikeesti sinne terapiaan ollut menossa. Kunhan vaan yritin pitä äitini tyytyväisenä. Käänsin katseeni seinälle. Se oli lämpimän oranssi, äiti oli maalannut sen, maalari kun ammatiltaan oli. 


Katselin itseäni peilistä. 23-v nainen, lyhyt, punainen tukka. Siniset silmät, normaali vartalo, normaalia kaikki. Eli tylsää. En todellakaan tykännyt ulkonäöstäni, mutta minkäs teet. Sillä mennään mikä ollaan saatu. Puhelin rupesi soimaan uudestaan. Terapeutti yritti soittaa kun en taaskaan ollut saapunut terapiaan. Eipä vaan jaksanut istua siellä sen ämmän silmätikkuna. 
Mutta mulla oli suunnitelma. 


Diagnoosi: Vaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö ja psykoosi. 
Lääkkeet: Cipralex 25 mg, Sepram 50 mg. Tarvittaessa Diapam 30 mg ja Valium 20 mg. 


Mä avasin ikkunan. Mä hyppäsin. Tunsin kuinka tuuli tuiversi hiuksissani, se tuntui mukavalta. Mä lensin. Pitkään ja hartaasti. Mä olin yhtä maailman kanssa. Sitten.. tyhjyys. Mä oon niin kuollut. 

Dad, I´m coming home.